Täysi lautasellinen

Dear päiväkirja, olin rohkea, ja pidin kirjoittamisesta välipäivän. Silti kirjoitan tänään. Ehkä päiväkirjakirous on selätetty?

Nyt siitä ryypiskelystä on kirjoitettu mediassa vaikka kuinka. Tutkimusta ja kaikkea. Juomisen lisäksi syöminen on kivaa. Muistelin just eilen, että olin jo pienenä reipas syömäri. Ala-asteella saatoin helposti syödä välipalaksi kymmenen lettua. Eikä mitään niitä pikkulettuja, vaan kunnon lätkiä. Nam nam. 

Se on jännä juttu, miten jostain niin luonnollisesta asiasta kuin syömisestä on tehty niin vaikeaa. Miten se voikin olla niin monimutkaista? 

Itse olen huomannut, että mitä enemmän elämässä on kiirettä tai pulmia, niin sitä vähemmän tulee mietittyä miten syö. Tai että liikkuuko tarpeeksi, tai ylipäänsä että miltä sitä nyt kulloinkin näyttää. Silloin sitä syö kun on joko nälkä tai sopiva hetki syömiselle. Sitten, kun kaikki on mallillaan ja elo soljuu kuin itsessään eteenpäin, niin voi alkaa uhrata aatoksia omalle maalliselle olemukselleen. 

Harvardissa on keksitty, että näin pitää täyttää lautanen kakstuhattaykstoista.

Muuten silloin, kun muinoin kahdeksan vuotta sitten asustelin Lontoossa, niin hengailin pitkälti poikien kanssa. Olipa hassua sitten tulla takaisin Suomeen ja ruveta taas viettämään aikaa tyttöseurassa. Hetken kesti, ennen kuin osasi taas notkua vaatekaupoissa ja kahviloissa. Lontoossa ollessa ei tarvinnut kyllä miettiä sitä, että tuleeko syötyä liikaa. Kun rahaa oli pahimmillaan 1,7 puntaa ja kolme viikkoa tilipäivään, niin ei ollut pelkoa lihomisesta!

Briteissä kaurapuuro maistui paremmalle. Varmaan koska oli nälkä.

Laihdutusohje vuodelta 1876:  

To promise not to do a thing is the surest way in the world to make a body want to go and do that very thing. 

- Mark Twain, The Adventures of Tom Sawyer